Jostain sitä aina täytyy löytää mietittävää... On varmaan pikkuhiljaa hyväksyttävä, että se kuuluu tähän minun luonteeseen :) Mutta ensin muita kuulumisia.

Työharjoittelu alkoi kaiken jännittämisen ja murehtimisen jälkeen kivasti. Eka viikko toki oli hyvinkin totuttelua ja opettelua, paikka kuitenkin poikkesi paljon aiemmista harjoittelupaikoistani, mutta toinen viikko meni jo paljon paremmin. Nyt olisikin enää ensi viikko tuolla ja sitten vaihdan eri paikkaan. Sinne meno ei sitten oikeastaan jännitäkään, koska tämän hetkisessä paikassa on tullut ne kaikki asiat mitä tällä alalla pelkäsin. Viimeisenkin työharjoittelupaikan sain jo myös sovittua, kulkemista tulee vähän enempi, mutta ei se keväällä haittaa. Ja kuljinhan minä samaa matkaa jo syksylläkin. Sitten alkais tämä tutkinto olla jo aika valmis. Tosin onhan tässä harjotteluiden välillä vielä teoriaopintoja, vieläpä aika tiiviitä viikkoja, mutta aineet vaikutti ihan kivoilta.

En tiedä kuinka pitkältä ajalta asti jo jännitin tätä harjoittelua, mutta nyt kun se on menossa, on olo paljon parempi kuin oli ennen joulua. Toki syksyt on aina mulle raskaampia kuin keväät, ehkä se tulee aina olemaankin niin, ja pitkä joululoma teki varmasti paljon, mutta jotenkin olen voinut paremmin. Joskus olen miettinyt sitäkin, että nyt opiskelun aikana on ollut ajoittain vähän liikaakin aikaa (vaikka aina tuntuu, että sitä on liian vähän), sillä jotenkin en ole saanut aikaan sitäkään vähää mitä siinä ajassa olisi pitänyt. Nyt taas harjoittelun aikana kun on töissä 5pv viikossa, saa paremmin itsensä liikkeelle kun asiat on pakko tehdä eikä ole niin paljon aikaa miettiä, että tekiskö vai ei. Lisäksi nyt on tulevaisuudellekin vähän tavoiteltavaa kun sain ehkä vähän hullun idean siitä mitä teen ensi syksystä alkaen...

Eli nyt siihen mietittävään. Minulla on varmaan aina siitä asti kun valmistuin ammattikoulusta pian kuusi vuotta sitten, ollut ajatuksena, että kävisin vielä ammattikorkeakoulututkinnon. Se on ollut sellainen pieni haave omassa mielessä, jonka olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen hylännyt. Kerran yritinkin opiskelemaan restonomiksi, mutta sinne pääsy tyssäsi pääsykokeisiin englanninkielen takia. Sen jälkeen tilanne on ollut sellainen, että en ole oikein uskaltanut ajatella enää lähteväni opiskelemaan, koska olen ollut joko töissä tai pelännyt opiskelun aiheuttamia kustannuksia, sillä mies ei ole ollut oikein innostunut ajatuksesta, että lähtisin opiskelemaan kun matkaa on n. 200km suntaansa. Enkä kyllä viimeiseen kolmeen vuoteen ole yhtään osannt ajatella mikä minusta voisi tulla "isona". Mutta nyt on visio, nimittäin sairaanhoitaja. Vuosi sitten taisin sanoa opiskelukavereilleni, että minusta ei kyllä ainakaan sairaanhoitajaa tule, mutta mieli näyttää muuttuvan. Asiaan on toki vaikuttanut se, että huomasin sairaanhoitajakoulutuksen alkavan aikuiskoulutuksena lähikaupungissa ensi syksynä, siinä olisi hyvä sauma. Toinen kannustava tekijä oli ehkäpä tuttuni joka myös suunnittelee opiskelemaan lähtöä, tosin eri alalle ja eri paikassa, mutta ammattikorkeaan, ihan uudelle alalle ja aikuisena, joten mietin, että miksi minäkin en voisi. Kolmas asia joka on vielä vahvistanut ajatustani on se, että tänne kuulemma sairaanhoitajia tarvitaan, joten työnsaantimahdollisuudetkin vois olla ihan hyvät eikä palkkakaan mikään huono ole. Mutta monta mutkaa on  vielä edessä ennen ensi syksyä ja ennen kuin mahdollisesti valmistuisin jouluksi 2014 (jos oikein laskin).

Mutta tällaista mietittävää nyt. Kyllähän tuota ajatusta on tullut pyöritettyä monelta kantilta ja mietittyä hyviä ja huonoja puolia, mutta jotenkin näen itseni ehkä enemmän sairaanhoitajana mitä lähihoitajana, samoin kuin näin itseni aiemmin enemmän vähän korkeammalla kuin kokkina. Ehkä se on sitä kunnianhimoa jonka yleensä koitan piilotella ja tyytyä vain siihen mitä minulle "annetaan". Ehkä se on vihdoin nostettava näkyville ja myöntää se asia, että haluan elämältä enemmän mihin olen tyytynyt.