Kevät ei taida sopia mulle ollenkaan. Siis toisaalta se on tosi ihanaa aikaa, päivät pitenee ja valostuu, ilmat lämpenee jne, mutta mistä sitten johtuu valtavan stressaantunut olo? Vai liittyykö se millään lailla kevääseen. Viime vuonna näihin aikoihin olin hermoraunio, tuloksena työstä irtisanoutuminen. Tuli olo ettei jaksa. No nyt ei ole työtä huolena, mutta taas on olo ettei jaksa.

Opiskelu on kivaa, siis tää teoriaosuus, mutta kun pääsiäiseltä alkaa reilun 2kk:n työharjoittelut niin se saa minut jännittämään ihan mahdottomasti. Kun ei ole minkäänlaista hoitoalan kokemusta niin ei oikeen tiedä mitä on edessä. Lasten kanssa on eka harjoittelu, siitä jos saan näytön läpi niin ehkä minä sitten selviän, mutta se tuntuu tällä hetkellä ehkä kaikkein ylivoimaisimmilta. Minä en vaan oo sellainen ihminen joka hirveästi nauttis lasten kanssa olemisesta. En siis inhoakaan, mutta tuntuu etten osaa olla ollenkaan luonteva ja jännitän. Yksinkertaisesti on niin vähän kokemusta lasten kans olemisesta, mutta jotenkin tuntuu, että oletetaan kaikilla sitä kokemusta olevan ja että kaikki naiset osaa ja haluaa olla lasten kanssa. Tätä ekaa harjoittelua pidetään kaikkein helpoimpana ja mukavimpana, mutta itsellä on vähän erilaiset tunteet. Onkohan mulla kenties jotain selviteltävää päässäni kun suhtautuminen asiaan on tämä? Varmaan paljonkin. Sen ainakin olen huomannut jo aikaa sitten, että minulla on tarve polkea itselleni hankaleet asiat suohon (pois silmistä, pois mielestä, vähän siihen tyyliin) sen sijaan, että kohtaisin ja koittaisin selvittää ne.

Jotenkin tuntuu, että mitä pidemmälle koulutus etenee, sen vähemmän tää ala tuntuu omalta. Mutta eipä tässä taida olla taas vaihtoehtoja. Koulussa opettaja puhui taas itsensä "tutkiskelusta" ja kuinka tämän koulun aikana elämän kipeitä asioita nousee herkästi esiin ja että kuinka itselleen pitäisi selvittää omat heikkoudet ,että pystyy olemaan vahva. Mutta mistä sitä saa ensin sen verran sitä voimaa ja vahvuutta, että kykenee selvittämään ne heikkoutensa ja myöntämään ne itselleen ja tekemään elämässään valintoja sitten niiden vahvuuksien mukaan.

Kotona sitten uppoudun omiin oloihini ja tietokoneen syövereihin. No viikonlopun olin tosin pääasiassa reissussa, mutta vaikka viime viikolla oli monta vapaata, ei kotona kyllä tullut tehtyä paljon mitään. Illat vaan katoaa johonkin huomaamattani. Sen päälle pitää sitten olla vielä kärttyinenkin. Ei varmaan vaikeaa kuvitella, että miehellä meinaa pinna kiristyä myös. Ongelma on siis tunnistettu, mutta kun en löydä ratkaisua. Mitä kummaa taas pitäis tehdä, että saisin nuo elämääni hankaloittavat ajatukset ja mielialat pääni sisältä johonkin pois ja pystyisin taas nauttimaan elämästä. Joskus tuntuu, että ne hetket on viime vuosina olleet melko vähänä. Vai eikö niitä vain näinä synkkinä hetkinä muista? Ja tiedän, joku joka lukee tämän miettii vain, että eikö tuolla tosiaan ole muuta tekemistä kun murehtia...