Ompas taas aikaa vierähtänyt viime kirjoituksesta.... No, nyt on taas yksi työharjoittelu ja näyttö ohi, jopa aika onnistuneestikin, mutta aika rankka 6 viikkoa kyllä oli. Välillä tuntu että kävin jo ylikierroksilla kun nukkua ei viikolla kunnolla ehtiny ja viikonloput meni pääasiassa harjotteluun liittyvää tehtävää ja suunnitelmaa tehdessä tai sitten harrastuksen parissa. Nyt onkin ollut pari viikkoa ihan puhti pois, vaikka aikaa on niin mitään järkevää en oo kyllä saanu tehtyä. Mut kait sitä saa välillä levätäkin...

Nyt sitä lepäämistä onkin helpompi tehdä paremmalla omallatunnolla kun mies on viikonlopun reissussa yhden kurssin takia. On tullut hyödynnettyä aika tietokoneella istuen ja katsoen Housen jaksoja... Tänään sain urakan päätökseen ja nyt oon jenkkien kanssa samassa aikataulussa... Se on vaan niin hyvä sarja, että kaikki saatavilla olevat jaksot on pakko kattoa kun sen alottaa, nyt kun netin puolesta se on ollu mahdollista. Ihan tyhmältähän se kuulostaa jumittaa jonkun tv-sarjan pariin nuin pahasti, mut se on tää syksy... Sama homma toistuu oikeastaan jo kolmantena vuonna peräkkäin, mulla on vaan pakko poistua todellisuudesta jonkun ei-todellisen pariin. En tiiä mikä siinä on, ehkä se on jotain ajatusten nollaamista, ei tarvi miettiä omia ongelmia kun keskittyy fiktioon, tai sitten se vaan on todellisuuden pakoilua. Sama se oikeastaan sille kumpaa se on, mutta toisaalta outoa kuinka mun pitää tuntea jostain tällaisestakin syyllisyyttä, joillekin on ihan luonnollista viettää viikonloppu tv:n ääressä ja ilman mitään tunnon tuskia, itseasiassa meillä kotona vietettiin loppujen lopuksi aika pitkälti illat telkkarin ääressä, tai siis vanhemmat vietti kun ei niillä koskaan oo mitään kummempia harrastuksia ollu. Loppujen lopuksi minä katsoin ennen aika vähän telkkaria tai elokuvia, joskus jotain hömppäsarjoja. Ironista siis, että ennen kuin olis ollut aikaa vaikka kuinka katsoa elokuvia ym. niin sitä ei tullut tehtyä ja nyt kun puuhaa olis muutenkin sitä viettäis aikaansa kohta ennemmin tv:n ääressä ja sitten siitä tuntee syyllisyyttä. Milloinkohan sitä oppis ottamaan elämästään kaiken irti, nauttimaan ilman turhia syyllisyyden tunteita ja olemaan siten kuinka itsestä tuntuu parhaalta.

Terapeutilla kävin jälleen viime viikolla. En tiedä mitä apua siitä taas oli, mut sainpahan taas ainakin ajatukseni sekaisin... Puhuttiin siitä kuinka minulla on tarve tehdä kaikesta suorittamista ja se heijastuu sitten parisuhteeseenkin. Se on kyllä ihan totta ja kotoahan se malli on tullut, työnarkomaani-osa-aikainen alkoholisti-isä ja itsensä perheen takia likoon pistävä äiti. Lisäksi heidän onneton ihmissuhde joka siis joku vuosi sitten vihdoin päättyi eroon, mutta loppujen lopuksi kummankaan elämänlaatu ei parantunut tippaakaan. Hankale se on keski-iässä enää oppia käsittelemään asioitaan järkevästi jos ei sitä siihenkään mennessä ole osannut tehdä... Ja sitten sitä miettii miksi itse on niin sekaisin. Jotenkin sitä tiedostamattaan elää sen opitun perimän mukaan vaikka kuinka tiedostaa siihen liittyvät ongelmat, ja se ei tee todellakaan hyvää omille ihmissuhteille... Ja äiti kehtasi vielä viikolla mainita lapsien teosta, siis ei minulle tietenkään suoraan, eihän meidän suvussa ole tapana keskustella mistään syvällisemmistä asioista, vaan miehen kautta ja sitten ohimennen mainiten. Voi kun se ymmärtäis kuinka sekavalta minun oma elämä tuntuu, eikä sitä helpota yhtään se, että viime vuodet on tuntunut enempi siltä kuin me oltais vanhempien kanssa vaihdettu rooleja... Ennen niin järkevältä tuntuneet vanhemmat muuttui eron jälkeen epävakaiksi ja vähemmän järkeviksi, koita siinä sitten olla heidän välissä. Muutenkin tuntuu että sitä on joskus jonkinlainen linkki eri sukulaisten välillä, saa puolelta toiselle kertoa toisten kuulumisia, lieneeköhän kukaan kiinnostunut kuinka minä jaksan... Vai feikkaanko minä vaan niin hyvin? Harjoittelupaikassa sain taas kehuja rauhallisuudestani, varmuudestani... Ja ei minusta kyllä aina erityisen varmalta tuntunut, jännittikin usein, mutta ei se kuulemma näkynyt päälle. Vai tuomitsenko tai arvostelenko minä vain itseäni liikaa? En luota itseeni? En todellakaan. Siinä kai se suurin ongelma on, näennäisesti olen ehkä itsevarma, mutta tunnen jotain aivan muuta. Vanhemmat ovat aina olleet samanlaisia, päällepäin rauhallisia, varmoja, mutta mitä oikeasti, sitä on tullut viimeaikoina mietittyä... Joskus tuntuu, että minun elämä vanhempien eroon asti on ollut jonkilaista valhetta, tuntuu kuin minut olis petetty. Ajattelin lapsuuteni olleen aika onnellinen, mutta onko se nyt sitä ollut. Ennen ajattelin myös, että jos on jonkin ihmisen rinnalleen valinnut, sen kanssa mennään vaikka läpi kiven ja kannon, erota ei vaikka elämä ei oliskaan niin loistavaa enää, mutta sekin ajatus kariutui sitten vanhempien eroon. Ja monia muitakin asioita minulle on viimeisen kolmen vuoden aikana valjennut suvustani. Jotenkin itse elin kuinka minulle opetettiin, murrosiässä en tehnyt mitään tyhmyyksia, en opetellut tupakoimaan en juomaan, koitin tehdä vain järkeviä ratkaisuja elämässäni, pelkäsin virheitä jotta kenenkään ei tarvitsisi hävetä minua. Ja mitä se kannatti, neljäsosa elämästä takana ja minun on vaikea nähdä tulevaisuutta valoisana, ne kaikki järkevät ratkaisut ovat säästäneet minut ehkä epäonnistumisilta, mutta myös tärkeiltä kokemuksilta. En ole oppinut tekemään virheitä joten en osaa edelleenkään ottaa riskejä joita tarvitaan, että elämä menisi eteenpäin. Opiskelen ammattiin joka on taas mitä järkevin, mutta ei oikeasti kiinnosta minua, mutta en tiedä mikä minua kiinnostaisi niin paljon että uskaltaisin ottaa riskin ja kouluttautua ammattiin josta pitäisin, mutta johon on ehkä pienellä paikkakunnalla vaikeampi työllistyä.... Jotenkin olen ehkä alitajuntaisesti aina ajatellut, että olisin joskus enemmän, enemmän kuin kokki tai lähihoitaja, ehkä opettaja tai jokin esimies. Mutta koska minun täytyy aina yrittää olla järkevä, en uskalla edes tosissani suunnitella mitään korkeampaa koulutusta, se tietäisi aika paljon sumplimista elämässä... Lopulta aina vetoan siihen, että en jaksaisi korkeamman aseman aiheuttamaa painetta, mutta onko se sitten totta, sillä teimpä mitä vaan, otan työssäni enemmän vastuuta mitä minun tarvitsisi. No, ehkä tämä vuodattaminen jo pikkuhiljaa riittää tältä erää, joka tapauksessa usein tuntuu, että olen epäonnistunut elämässäni aika hyvin, en ehkä osannut kuvitella viisi vuotta sitten opiskelevani nyt lähihoitajaksi työvoimapoliittisessa koulutuksessa viiskymppisten akkojen kanssa, asuvani edelleen vuokralla resussa talossa, ei lapsia eikä juurikaan ystäviä, rahat aina loppu ja miehen kanssa samat ongelmat kuin kahdeksan vuotta sitten... En tosin muista kuvitelleeni tulevaisuuttani koskaan, että sen suhteen en toisaalta ole menettänyt mitään, mutta jotain elämälleni pitäisi tehdä, jaksanko tehdä sitä yksin, sitä en osaa sanoa... Ja kuitenkin elämäni voisi olla kaikin puolin huonompaakin, minulla on mies, harrastus, yksi hyvä ystävä, kivoja sukulaisia, pärjätään rahallisesti jotenkin ja katto pään päällä. Mutta se ei ehkä riitä tässä yhteiskunnassa onnellisuuden määritelmään...