Kävin siellä ammatinvalintapsykologilla enkä tullut yhtään viisaammaksi asian suhteen... Ensin hän tietenkin kyseli onko minulla jo jotain suunnitelmia (hakuaika päättyy torstaina, et hyvä olis olla...) mihin haen. No kerroin, että aikuiskoulutuspuolelle restonomiksi opiskelemaan (joskaan en todellakaan tiedä haluanko jatkaa enää mihinkään keittiöön liittyvään, saatika esimiestasolle, mutta se on sellainen järkiperäinen vaihtoehto) tai sitten pieneläinhoitajaksi (myös aikuiskoulutus). No, pieneläinhoitajakoulutuksesta sanoi, että tää on varmaan sitten niitä viimesimpiä vaihtoehtoja (olin vähän että aijaa..), mutta restonomikoulutuksen paremminkin ymmärsi, tosin oli pukkaamassa minua ennemmin eri kaupunkiin minne haluaisin... Ja samalla vähän eri koulutukseen, nimittäin itse ajattelin palveluiden tuottamisen ja johtamisen koulutusohjelmaa, mutta tuolla toisessa kaupungissa olis matkailun koulutusohjelma. No sitten se vilkaisi koulutodistukset ja ehdotti mulle yliopistokoulutusta, jotain sosiaalipuolen maisterin koulutusta, kun kuulemma olen sosiaalinen ja haluaisin hoitaa jotain tms... En taida tällä opiskelumotivaatiolla edes ajatella yliopistoa.... Tietotekniikan puolta mietittiin, lähihoitajakoulutusta ja tradenomin koulutusta jota joskus itsekin olin miettinyt (itse siis ehdotin). Kai hänenkin piti ajatella yhteiskunnallista näkökantaa ja koittaa ohjata minua aloille joilla työvoimaa tarvittaisiin, en tiedä... Mutta pää on melkein enemmän sekaisin kun ennen tuolla käyntiä. Joku arviointi- ja vertailutehtävä pitäis tässä tehdä ennen hakua, sen avulla voi saada vähän suuntaa mikä ehdolla olevista ammateista vois mulle parhaiten sopia.

Muutenkin kyllä tuntuu, et taas on ajatukset niin jumissa. Mitään ei meinaa saada aikaan, vaikka ihmekö tuo kun ei mulla oo oikeen selkeetä tavotetta tässä elämässä. Ei oo oikeen koskaan ollu... Päivät vaan menee ja minä vaan oon siinä sivussa. Tuntuu että koko elämä tuntuu vaan harmaalta, ilon ja onnen tunteet on hyvin hetkittäisiä ja ohimeneviä. Pääasiassa tunnenkin tyhjyyden lisäksi vain ärtymystä ja kun se aikansa pakkautuu sisälleni, purkautuu se itkuna tai vihana... Tuntuu etten ole hyvä missään, en voi olla ylpeä mistään osaamisestani. En voi sanoa että olisin huono tai surkea kaikessa, mutta en keksi ainoatakaan asiaa mistä voisin olla itsessäni ylpeä... Minulla ei vaan ole energiaa ja pitkäjänteisyyttä, sekä mikä surkeinta, ei tavotteita johon pyrkiä...

Kannattaiskohan mennä lääkärin juttusille...?

Eilen sentään näin pitkästä aikaa yhtä ystävääni. Oli mukava jutella toisten kuulumisista. Ehkä se saikin taas ajatukseni sekaisin, pintaan oman kurjuuteni ja ikäväni ystäviini. Ammatinvalintapsykologi pisti minut laittamaan numerojärjestykseen asiat mitä arvostan työssä. Sen jälkeen minun piti järjestää asiat sen mukaan, miten ajattelin muiden oman ikäisteni ne järjestävän. Meinasin sanoa, etten ole neljään vuoteen ollut tekemisissä oman ikäisteni kanssa kuin satunnaisesti, joten miten voisin tietää mitä oman ikäiseni yleensä ajattelevat... Ehkä se on omaa vikaani kun minulla ei juuri ystäviä ole, olen aika hidas ja varovainen tutustumaan uusiin ihmisiin, vaikka tulenkin ihmisten kanssa helposti toimeen, mutta toisaalta, mistä olisin uusia ystäviä edes löytänyt. Sillä aikaa kun ystäväni opiskelivat ja saivat uusia ystäviä, tein minä töitä ikäistäni huomattavasti vanhempien ihmisten kanssa. Toki hekin tavallaan olivat ystäviä, mutta kymmenen vuoden ikäero tekee jo aika paljon... Siksi välillä tuntuukin kuin elämästäni olisi jäänyt jotain välistä koska ympärilläni olevat ihmiset ovat järkiään vanhempia kuin minä...