Kuvaa aika hyvin tämän hetkistä tunnetilaani. Oikeastaan ei minun elämässä mikään vialla ole, mutta toisaalta on. Varmaan tämä olotila liittyy aika vahvasti kuukauden aikaan tai sitten on vaan tullut padottua asioita sisälle. Opiskelu on alkanut vähän mietityttämään, lähinnä työharjoittelut, vaikka ensimmäinen on onneksi vasta keväällä. Teoriajutuissa yleensä pärjään jos niin päätän, mutta koska koulutus tapahtuu näyttötutkinto periaatteella, ei teoria osuudella ole loppujen lopuksi paljon merkitystä... Eniten minua jännittää tämän ensimmäisen osuuden työharjoittelu joka suoritetaan lasten kanssa, esim. päiväkodissa. Monille meidän luokasta se on varmasti helpoin osuus koska lähes kaikilla on lapsia ja monet toimineet jo perhepäivähoitajina tms.  Minulla taas kokemus lapsista on hyvin vähäistä, enkä oikein tunne oloani luontevaksi lasten kanssa. En tiedä mistä se johtuu, ihmisiähän lapsetkin ovat mutta tietenkin aikuisiin nähden hyvin avoimia ja suoria. Ehkä se minua jännittää, itse kun olen kaikkea muuta. Tunneilla opiskellut asiat kasvatuksesta ovat myös pistäneet minut miettimään omaa lapsuuttani ja sen vaikutusta persoonallisuuteeni. Olen jotenkin ajatellut, että lapsuuteni on ollut ihan hyvä ja onnellinen, mutta onko se nyt loppujen lopuksi sitä ollut. Toki asiat olisi voineet olla huonomminkin, ainahan ne voivat olla, mutta jotain sieltä on puuttunut, muuten tuskin näitä asioita olisin pysähtynyt miettimään.

Miehen kanssa on mennyt ajoittain paremminkin kuin tällä hetkellä. Hän uppoutuu niin intensiivisesti harrastuksiinsa, että kaikki muu meinaa unohtua. Tosin tottunut minä siihen olen joka syksy eikä minua sinänsä haittaa vaikka saan olla kotona omassa rauhassani, mutta olisi kiva vastata joskus vaikka kysymykseen "miten koulu sujuu?" tms. eikä vaan kuunnella koko ajan hänen selityksiään harrastuksistaan... No, toisaalta hän sitten potee syyllisyyttä siitä, että on paljon pois niin en kehtaa valittakaan. Tiedän kuitenkin hänen olevan ihminen joka ei voi elää ilman nuita harrastuksia. Tänään kyllä meinasi suututtaa kun ohimennen tuumailin, että haaveilen pääseväni joskus käymään tätini luona New Yorkissa, jos vain saisin joskus tarpeeksi rahaa ostaa lennot ja jos tätini ei sitä ennen ehdi muuttaa sieltä pois. Vastaus oli, että en minä sinua sinne kyllä päästä, jäät vielä sinne tai jotain sattuu siellä hullussa maassa. Näin siis reagoidaan minun haaveisiini... Jotenkin tuntuu taas, että me ollaan eri planeetoilla vaikka oltaisiin ihan lähekkäin, tai oikeastaan minä olen ollut viime aikoina taas niin ärtyisä, etten päästä lähelle, siis en henkisesti enkä fyysisestikään kuin hetkeksi, en vain pysty. Tiedän, että tarvitsisin sitä, mutta olen nähtävästi taas rakentanut ympärilleni niin paksun muurin, että se on jollain turhanpäiväisestä asiasta alkavalla riidalla saatava rikottua. Epäilen sen tapahtuvan pian, sen verran kiukkuinen olen viime päivinä ollut miestäni kohtaan, tosin osittain myös ihan aiheestakin...

Niimpä olen sitten koittanut hukuttaa ärtymystäni katsomalla elokuvia kun olen koulutehtäviltä ja kotitöiltä ehtinyt, eilen rikoin pitkän tauon ja katsoin prison breakia, sen viimeisen pätkän joka minulla on vielä ollut katsomatta. Tosin siitä en ainakaan tullut yhtään paremmalle päälle. Kuinka niin hyvään sarjaan piti tehdä niin surullinen ja lopulliselta tuntuva päätös. Olihan se toki liikuttava, mutta toisaalta niin masentava, olisin ehkä kuitenkin kaivannut sitä happy end:iä... No, nyt odotellaan sitten näyttelijöiden seuraavia tuotoksia. Seuraavaksi en oikeastaan tiedäkään mitä katsoisin ja oikeastaan olisi paljon tärkeämpiäkin juttuja. Koulutehtäviä on vielä tekemättä ja ne olis nyt näiden vapaiden aikana tarkoitus saada valmiiksi, tai ainakin hyvälle mallille, pois huolesta. Vaatteitakin pitäis käydä läpi, kesävaatteita pestä ja laittaa säilöön ja talvivaatteet kaivaa tilalle. Siivoamistakin aina olis, samoin kuin kirpparille menossa olevan tavaran hinnoittelua. Leipoakin pitäsi pakkaseen. Nyt ei vaan valitettavasti ole inspiraatiota. Mutta jospa se taas tästä ajan kans...