Päätin lopettaa tämän blogin päivittämisen.

Olen tietyllä lailla siirtynyt uuteen vaiheeseen elämässäni ja tämän blogin kirjoitukset kuuluvat menneisyyteen. Eihän menneisyys mihinkään häviä, siksi blogi saa vielä jäädä, mutta uusia kirjoituksia ei enää tule.

Minulla on nyt uusi blogi, mutta en sen osoitetta tähän laita, löytää ken löytää :)

Täytyypäs tännekin pari sanaa raapustaa taas pitkästä aikaa...

Tilanne viime kirjoituksesta on taas jonkin verran muuttunut. Sairaanhoitajaksi opiskelemaan en siis päässyt, en tiedä pääsikö varasijoilta kukaan. Aloitin siis restonomi-opinnot etänä ja siihen on nyt totuteltu. Marraskuulta ensi kevääseen asti pääsen tekemään ammattikoululle opettajan sijaisuutta, tunnit on vajaat, mut ehkä hyvä niin. Asiat siis periaatteessa taas järjestyi, mutta vielä on jäljellä "taistelu" työvoimatoimiston kanssa, eli pistävätkö ne minut hakemaan opintotukea vai saanko opiskella sivutoimisesti, tehdä osa-aika työtä ja liitto maksaisi sitten loput, päiviähän minulla on jäljellä yli 400. Tulevaisuutta on kyllä hiukan mietittävä uudelleen, jos katsovat opiskeluni päätoimiseksi  ja joudun hakemaan opintotuen, asumistilanteesta johtuen en saisi asumistukea ollenkaan joten vakituinen tuloni tästä lähtien olisi huikeat 298€/kk ja sekin voi jäädä pois jos tulot ylittävät rajat, kuten todennäköisesti tulee käymään. Sinänsähän se on hyvä, että tuloja olis sen verran, että raja ylittyy, mutta joka tapauksessa minun kuukausitulot pienenee ihan tuntuvasti. Jos en opiskelisi, eli olisin rehellisesti työnhakija, niin tulot tulisi vain kasvamaan osa-aikatyötä tehdessä. Hienoa kuinka yhteiskunta kiittää siitä, että koitat tehdä töitä työllistymisesi eteen...

Mutta tällä hetkellä suunnitelma on siis se, että opiskelen restonomiksi, koitan tehdä töitä opiskelun ohessa (toivottavasti opettajan töitä, mutta se nyt ei mitenkään varmaa ole) ja sitten kun toivottavasti valmistun, käyn vielä pedagokiset opinnot jonka jälkeen olisin siis pätevä opettaja. Tosin siitähän ei ole mitään varmaa, onko minulla tulevaisuudessa alalla töitä, mutta ompahan nyt jotain. Tämän tilan osto ja remontointi olis toki haaveena, mutta en minä tosipuheessa tiedä kuinka se tulis käytännössä onnistumaan, jos meillä ei rahat tunnu riittävän nytkään, niin kuinka sitten jos ois talolaina, remonttilaina ja mulla opiskelu... Joskus tuntuu, että elämä on umpikujassa ja miettii, että miksi on tullut tehtyä niin tyhmiä ratkaisuja, mutta toisaalta, jollain on varmasti asiat huonommin. Kaikkea ei voi saada, ei varsinkaan murehtimalla ja odottamalla, että joku tuo ne tarjottimella eteen. Tässä asiassa on minulla paljon pohdittavaa ja opittavaa.

Kun luin  tuon edellisen kirjoituksen, hymähdin itsekseni. Kerrankin minulla on ollut suht selkeä hetki elämässä ;) Noh, tuon jälkeen olen ehtinyt pyöritellä jos jonkinlaista suunnitelmaa päässäni, pääsemättä kuitenkaan puusta pitkälle. Hain kuitenkin opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja kokeeksi vielä restonomiksikin, hetken ehdin jo suunnitella opiskelevani restonomiksi ja sen jälkeen opettajaksi vuoden opinnot, kun oli toiveissa päästä sitä työtä sijaisena tekemään, mutta kun se työ kariutui, en tiedä enää oliko se mikään hyvä idea, vaikka opiskelupaikan yllättäen sainkin. Sitten taas sairaanhoitajakoulutukseen olenkin vain varalla... Enkä taas ole ollenkaan varma enää, haluanko varmasti sairaanhoitajaksi.

Lähihoitajaksi kuitenkin valmistuin, viimeinen näyttökin meni hyvin ja töissäkin ehdin olla kolme viikkoa, mutta nyt ollaan taas vähän tyhjän päällä. Tai on mulla neljäksi viikkoa töitä tiedossa, aiemmalla alallani, pitikin mennä sinne lupautumaan... Joku sanoi, että sehän on hyvä että on vaihtoehtoja. No jaa, mulle ei vaihtoehdot sovi, mun elämä pysyy raiteillaan parhaiten silloin, kun on mahdollisimman kauas tiedossa työ, työvuorot ja tilipäivät tai jokin muu säännöllinen juttu ja säännöllinen tulo. Vaikka loppuelämäksi. Minä en tarvi vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämääni, vaan tasapainoa. Sitten kuitenkin minä havittelen ammatteihin, joissa on vastuuta ja vaihtelevuutta. Milloinkohan sitä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa elämässään tehdä ja pääsee sitä tavoittelemaan. Sitä päivää odotellessa.

Jostain sitä aina täytyy löytää mietittävää... On varmaan pikkuhiljaa hyväksyttävä, että se kuuluu tähän minun luonteeseen :) Mutta ensin muita kuulumisia.

Työharjoittelu alkoi kaiken jännittämisen ja murehtimisen jälkeen kivasti. Eka viikko toki oli hyvinkin totuttelua ja opettelua, paikka kuitenkin poikkesi paljon aiemmista harjoittelupaikoistani, mutta toinen viikko meni jo paljon paremmin. Nyt olisikin enää ensi viikko tuolla ja sitten vaihdan eri paikkaan. Sinne meno ei sitten oikeastaan jännitäkään, koska tämän hetkisessä paikassa on tullut ne kaikki asiat mitä tällä alalla pelkäsin. Viimeisenkin työharjoittelupaikan sain jo myös sovittua, kulkemista tulee vähän enempi, mutta ei se keväällä haittaa. Ja kuljinhan minä samaa matkaa jo syksylläkin. Sitten alkais tämä tutkinto olla jo aika valmis. Tosin onhan tässä harjotteluiden välillä vielä teoriaopintoja, vieläpä aika tiiviitä viikkoja, mutta aineet vaikutti ihan kivoilta.

En tiedä kuinka pitkältä ajalta asti jo jännitin tätä harjoittelua, mutta nyt kun se on menossa, on olo paljon parempi kuin oli ennen joulua. Toki syksyt on aina mulle raskaampia kuin keväät, ehkä se tulee aina olemaankin niin, ja pitkä joululoma teki varmasti paljon, mutta jotenkin olen voinut paremmin. Joskus olen miettinyt sitäkin, että nyt opiskelun aikana on ollut ajoittain vähän liikaakin aikaa (vaikka aina tuntuu, että sitä on liian vähän), sillä jotenkin en ole saanut aikaan sitäkään vähää mitä siinä ajassa olisi pitänyt. Nyt taas harjoittelun aikana kun on töissä 5pv viikossa, saa paremmin itsensä liikkeelle kun asiat on pakko tehdä eikä ole niin paljon aikaa miettiä, että tekiskö vai ei. Lisäksi nyt on tulevaisuudellekin vähän tavoiteltavaa kun sain ehkä vähän hullun idean siitä mitä teen ensi syksystä alkaen...

Eli nyt siihen mietittävään. Minulla on varmaan aina siitä asti kun valmistuin ammattikoulusta pian kuusi vuotta sitten, ollut ajatuksena, että kävisin vielä ammattikorkeakoulututkinnon. Se on ollut sellainen pieni haave omassa mielessä, jonka olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen hylännyt. Kerran yritinkin opiskelemaan restonomiksi, mutta sinne pääsy tyssäsi pääsykokeisiin englanninkielen takia. Sen jälkeen tilanne on ollut sellainen, että en ole oikein uskaltanut ajatella enää lähteväni opiskelemaan, koska olen ollut joko töissä tai pelännyt opiskelun aiheuttamia kustannuksia, sillä mies ei ole ollut oikein innostunut ajatuksesta, että lähtisin opiskelemaan kun matkaa on n. 200km suntaansa. Enkä kyllä viimeiseen kolmeen vuoteen ole yhtään osannt ajatella mikä minusta voisi tulla "isona". Mutta nyt on visio, nimittäin sairaanhoitaja. Vuosi sitten taisin sanoa opiskelukavereilleni, että minusta ei kyllä ainakaan sairaanhoitajaa tule, mutta mieli näyttää muuttuvan. Asiaan on toki vaikuttanut se, että huomasin sairaanhoitajakoulutuksen alkavan aikuiskoulutuksena lähikaupungissa ensi syksynä, siinä olisi hyvä sauma. Toinen kannustava tekijä oli ehkäpä tuttuni joka myös suunnittelee opiskelemaan lähtöä, tosin eri alalle ja eri paikassa, mutta ammattikorkeaan, ihan uudelle alalle ja aikuisena, joten mietin, että miksi minäkin en voisi. Kolmas asia joka on vielä vahvistanut ajatustani on se, että tänne kuulemma sairaanhoitajia tarvitaan, joten työnsaantimahdollisuudetkin vois olla ihan hyvät eikä palkkakaan mikään huono ole. Mutta monta mutkaa on  vielä edessä ennen ensi syksyä ja ennen kuin mahdollisesti valmistuisin jouluksi 2014 (jos oikein laskin).

Mutta tällaista mietittävää nyt. Kyllähän tuota ajatusta on tullut pyöritettyä monelta kantilta ja mietittyä hyviä ja huonoja puolia, mutta jotenkin näen itseni ehkä enemmän sairaanhoitajana mitä lähihoitajana, samoin kuin näin itseni aiemmin enemmän vähän korkeammalla kuin kokkina. Ehkä se on sitä kunnianhimoa jonka yleensä koitan piilotella ja tyytyä vain siihen mitä minulle "annetaan". Ehkä se on vihdoin nostettava näkyville ja myöntää se asia, että haluan elämältä enemmän mihin olen tyytynyt.

Nyt on Joulu ja Uusi Vuosi vietetty, loppiainenkin on jo ohi ja kohta on loma ohi. Joulukuusi ja koristeet sai lähteä eilen, jouluvalot vielä jätin, mutta eiköhän nekin ensi viikolla pimene. Nyt on loma tuntunut jopa ihan lomalta, tosin flunssa on vähän varjostanut näitä viimeisiä päiviä. Mikäs loma se olisikaan jos ei sairastais ollenkaan... No onneksi nyt ei enää ole kuumetta, mutta poskiontelot on kyllä turvoksissa, tulehdusta ei kuulemma vielä ollut. Mitään sen isompaa kuin pakolliset hommat arjen pyörittämiseksi (ja jouluvalmistelut) en ole saanut aikaan, mutta eipä oikeastaan ollut tarkoituskaan. Loman ajaksi lupasinkin itselleni vain yhden asian, katson elokuvia. Ja niin myös tein.

Parhaimpia elokuvia taisi olla Kiss Kiss Bang Bang jonka katsoin kolmesti... Se onkin kyllä leffa jota katsoessa täytyy olla hereillä, että kaikki jutut aukeaa, mutta totinen elokuva se ei silti ollut vaan itseasiassa aika hauska. Ihan positiivinen yllätys oli Kunniattomat Paskiaiset joka vuokrattiin. Aika raaka, mutta silti hyvä. Kaverin ja hänen siskon kanssa katsottiin sitten Sinkkuelämää elokuva, ihan viihdyttävä oli sekin, blu-rayna kun vielä oli niin ihan hyvin jaksoi katsoa. Myös heräteostos Tropic Thunder yllätti iloisesti, kaheli komedia pieleen menevistä sotaelokuvan kuvauksista. Lisäksi Tom Cruise tekee leffassa hieman erilaisen roolin missä hänet on tottunut näkemään ;) Uusista leffoista katsottiin Knight And Day jossa Cruise on vähän tyypillisemmässä roolissa. Ihan katsottava oli, nopeakäänteinen elokuva ja jopa hauska. Vähän vanhempi Cruisen elokuva Minority Report oli sitten ihan täyttä "upotiaa", tosin ohjaajan nimen perusteella sitä osasi jo odottaakin, vaikka onhan Spielberg tehnyt ihan todelliseen elämäänkin pohjautuvia elokuvia. Robert Downey Jr:n elokuvia tuli katsottua myös jokunen. Kiss Kiss Bang Bangin ja Tropic Thunderin lisäksi katsoin Sherlock Holmesin jälleen kerran sekä The Soloist elokuvan, joka on aiempia rauhallisempi draama, mielestäni oli hyvä. Jamie Foxx teki hyvän suorituksen näytellessään skitsofreenikkoa, siinä tuli hyvin esille hoitamattoman skitsofrenian piirteet, ajatusten sekavuus, tavaroiden kerääminen, kuuloharhat ja oman ulkonäön ymmärtäminen tai siis se ettei omaa ulkonäköä oikein ymmärrä ym. Ja lisäksi elokuvan tarina on tosi, päähenkilöt ovat oikeasti olemassa. Katsomista odottaa vielä Queens, Kovat Korttelit, joka on myöskin draama. Sen taidan katsoa huomenna. Muutama muukin leffa tuli lisäksi katsottua, mm. Avatar, mutta ei niistä sen enempää.

Huomisen jälkeen taitaakin sitten elokuvien katselu saada vähäksi aikaa jäädä kun täytyy keskittyä seuraavat parisen kuukautta työharjoitteluun ja siihen liittyviin tehtäviin. Jännittää taas ihan mahdottomasti, nyt kun menen vielä sellaiseen paikkaan jossa perushoitoa on paljon ja täytyisi jo osata vaikka mitä. Vielä kun tuntuu, että mitä viime keväänä ja aiemmin on opiskeltu on ihan unohduksissa jo. Mutta pakko yrittää. Muuten loma on mennyt ihan kivasti. Veli oli jouluna ja vietettiin se perheen kesken. Oli oikeastaan kivan rauhallista ja olihan nuita lahjojakin taas kertynyt...  Joulun jälkeen käväsin isän kanssa hänen kotonaan sukulaisia katsomassa. Nuorin sukulainen oli alle 2kk ikäinen serkun poika. Samalla näin pitkästä aikaa paria serkkuani, mummoani sekä tätiäni joka oli New Yorkista asti tullut kylään. Taas nousi ajatuksiini haave päästä käymään hänen luonaan Isossa Omenassa. Ehkä se joskus toteutuu. Tosin yksin en kyllä sinne uskalla lähteä, ehkä saan veljen kaverikseni kun mies ei kyllä sinne lähde, ei varmasti :) Täytyisi vaan saada säästettyä joku satanen rahaa kun lennotkin maksaa ihan kivasti. Google Mapsin kautta kävin jo New Yorkin katuja vilkuilemassa, se on muuten aika kätevä sivusto.

Uudeksi Vuodeksi kylään saapui "tutumpia" sukulaisia, täti miehensä kanssa. Vuosi vaihtui heidän kanssaan oikein kivasti syöden ja juoden ;) Huomenna hekin sitten lähtevät takaisin ja talo hiljenee. Toisaalta sitä jo odottaa omaa rauhaa, toisaalta on aina niin haikea olo kun porukka häipyy, kuitenkin heidän kanssa on aika paljon hauskoja hetkiä :) Mutta näin se elämä etenee. Täksi vuodeksi en tehnyt mitään lupauksia, en minä niitä saa kuitenkaan pidettyä. Yritän antaa elämän mennä omalla painollaan ja katsoa mitä eteen tulee. Ehkä vihdoin tähän pitkään jatkuneeseen epävakauteen minun elämässä löytyy tasapaino ja asiat asettuvat kohdilleen, täytyy vain lakata murehtimasta tulevaa (joka on minulle helpommin sanottu kuin tehty). Mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin kiitollinen tästä rentouttavasta lomasta ja vaikka mielellään sitä jatkaisinkin koska sinne harjoitteluun lähteminen edelleen jännittää niin koitan jatkaa elämääni kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Tai olisi, mutta lovuttaminen ei ole hyvä vaihtoehto, koska sen jälkeen on helpompaa luovuttaa aina uudelleen ja uudelleen :)