Olen tietyllä lailla siirtynyt uuteen vaiheeseen elämässäni ja tämän blogin kirjoitukset kuuluvat menneisyyteen. Eihän menneisyys mihinkään häviä, siksi blogi saa vielä jäädä, mutta uusia kirjoituksia ei enää tule.

Minulla on nyt uusi blogi, mutta en sen osoitetta tähän laita, löytää ken löytää :)

Tilanne viime kirjoituksesta on taas jonkin verran muuttunut. Sairaanhoitajaksi opiskelemaan en siis päässyt, en tiedä pääsikö varasijoilta kukaan. Aloitin siis restonomi-opinnot etänä ja siihen on nyt totuteltu. Marraskuulta ensi kevääseen asti pääsen tekemään ammattikoululle opettajan sijaisuutta, tunnit on vajaat, mut ehkä hyvä niin. Asiat siis periaatteessa taas järjestyi, mutta vielä on jäljellä "taistelu" työvoimatoimiston kanssa, eli pistävätkö ne minut hakemaan opintotukea vai saanko opiskella sivutoimisesti, tehdä osa-aika työtä ja liitto maksaisi sitten loput, päiviähän minulla on jäljellä yli 400. Tulevaisuutta on kyllä hiukan mietittävä uudelleen, jos katsovat opiskeluni päätoimiseksi  ja joudun hakemaan opintotuen, asumistilanteesta johtuen en saisi asumistukea ollenkaan joten vakituinen tuloni tästä lähtien olisi huikeat 298€/kk ja sekin voi jäädä pois jos tulot ylittävät rajat, kuten todennäköisesti tulee käymään. Sinänsähän se on hyvä, että tuloja olis sen verran, että raja ylittyy, mutta joka tapauksessa minun kuukausitulot pienenee ihan tuntuvasti. Jos en opiskelisi, eli olisin rehellisesti työnhakija, niin tulot tulisi vain kasvamaan osa-aikatyötä tehdessä. Hienoa kuinka yhteiskunta kiittää siitä, että koitat tehdä töitä työllistymisesi eteen...

Mutta tällä hetkellä suunnitelma on siis se, että opiskelen restonomiksi, koitan tehdä töitä opiskelun ohessa (toivottavasti opettajan töitä, mutta se nyt ei mitenkään varmaa ole) ja sitten kun toivottavasti valmistun, käyn vielä pedagokiset opinnot jonka jälkeen olisin siis pätevä opettaja. Tosin siitähän ei ole mitään varmaa, onko minulla tulevaisuudessa alalla töitä, mutta ompahan nyt jotain. Tämän tilan osto ja remontointi olis toki haaveena, mutta en minä tosipuheessa tiedä kuinka se tulis käytännössä onnistumaan, jos meillä ei rahat tunnu riittävän nytkään, niin kuinka sitten jos ois talolaina, remonttilaina ja mulla opiskelu... Joskus tuntuu, että elämä on umpikujassa ja miettii, että miksi on tullut tehtyä niin tyhmiä ratkaisuja, mutta toisaalta, jollain on varmasti asiat huonommin. Kaikkea ei voi saada, ei varsinkaan murehtimalla ja odottamalla, että joku tuo ne tarjottimella eteen. Tässä asiassa on minulla paljon pohdittavaa ja opittavaa.

Lähihoitajaksi kuitenkin valmistuin, viimeinen näyttökin meni hyvin ja töissäkin ehdin olla kolme viikkoa, mutta nyt ollaan taas vähän tyhjän päällä. Tai on mulla neljäksi viikkoa töitä tiedossa, aiemmalla alallani, pitikin mennä sinne lupautumaan... Joku sanoi, että sehän on hyvä että on vaihtoehtoja. No jaa, mulle ei vaihtoehdot sovi, mun elämä pysyy raiteillaan parhaiten silloin, kun on mahdollisimman kauas tiedossa työ, työvuorot ja tilipäivät tai jokin muu säännöllinen juttu ja säännöllinen tulo. Vaikka loppuelämäksi. Minä en tarvi vauhtia ja vaarallisia tilanteita elämääni, vaan tasapainoa. Sitten kuitenkin minä havittelen ammatteihin, joissa on vastuuta ja vaihtelevuutta. Milloinkohan sitä ymmärtää, mitä oikeasti haluaa elämässään tehdä ja pääsee sitä tavoittelemaan. Sitä päivää odotellessa.

Työharjoittelu alkoi kaiken jännittämisen ja murehtimisen jälkeen kivasti. Eka viikko toki oli hyvinkin totuttelua ja opettelua, paikka kuitenkin poikkesi paljon aiemmista harjoittelupaikoistani, mutta toinen viikko meni jo paljon paremmin. Nyt olisikin enää ensi viikko tuolla ja sitten vaihdan eri paikkaan. Sinne meno ei sitten oikeastaan jännitäkään, koska tämän hetkisessä paikassa on tullut ne kaikki asiat mitä tällä alalla pelkäsin. Viimeisenkin työharjoittelupaikan sain jo myös sovittua, kulkemista tulee vähän enempi, mutta ei se keväällä haittaa. Ja kuljinhan minä samaa matkaa jo syksylläkin. Sitten alkais tämä tutkinto olla jo aika valmis. Tosin onhan tässä harjotteluiden välillä vielä teoriaopintoja, vieläpä aika tiiviitä viikkoja, mutta aineet vaikutti ihan kivoilta.

En tiedä kuinka pitkältä ajalta asti jo jännitin tätä harjoittelua, mutta nyt kun se on menossa, on olo paljon parempi kuin oli ennen joulua. Toki syksyt on aina mulle raskaampia kuin keväät, ehkä se tulee aina olemaankin niin, ja pitkä joululoma teki varmasti paljon, mutta jotenkin olen voinut paremmin. Joskus olen miettinyt sitäkin, että nyt opiskelun aikana on ollut ajoittain vähän liikaakin aikaa (vaikka aina tuntuu, että sitä on liian vähän), sillä jotenkin en ole saanut aikaan sitäkään vähää mitä siinä ajassa olisi pitänyt. Nyt taas harjoittelun aikana kun on töissä 5pv viikossa, saa paremmin itsensä liikkeelle kun asiat on pakko tehdä eikä ole niin paljon aikaa miettiä, että tekiskö vai ei. Lisäksi nyt on tulevaisuudellekin vähän tavoiteltavaa kun sain ehkä vähän hullun idean siitä mitä teen ensi syksystä alkaen...

Eli nyt siihen mietittävään. Minulla on varmaan aina siitä asti kun valmistuin ammattikoulusta pian kuusi vuotta sitten, ollut ajatuksena, että kävisin vielä ammattikorkeakoulututkinnon. Se on ollut sellainen pieni haave omassa mielessä, jonka olen kuitenkin kerta toisensa jälkeen hylännyt. Kerran yritinkin opiskelemaan restonomiksi, mutta sinne pääsy tyssäsi pääsykokeisiin englanninkielen takia. Sen jälkeen tilanne on ollut sellainen, että en ole oikein uskaltanut ajatella enää lähteväni opiskelemaan, koska olen ollut joko töissä tai pelännyt opiskelun aiheuttamia kustannuksia, sillä mies ei ole ollut oikein innostunut ajatuksesta, että lähtisin opiskelemaan kun matkaa on n. 200km suntaansa. Enkä kyllä viimeiseen kolmeen vuoteen ole yhtään osannt ajatella mikä minusta voisi tulla "isona". Mutta nyt on visio, nimittäin sairaanhoitaja. Vuosi sitten taisin sanoa opiskelukavereilleni, että minusta ei kyllä ainakaan sairaanhoitajaa tule, mutta mieli näyttää muuttuvan. Asiaan on toki vaikuttanut se, että huomasin sairaanhoitajakoulutuksen alkavan aikuiskoulutuksena lähikaupungissa ensi syksynä, siinä olisi hyvä sauma. Toinen kannustava tekijä oli ehkäpä tuttuni joka myös suunnittelee opiskelemaan lähtöä, tosin eri alalle ja eri paikassa, mutta ammattikorkeaan, ihan uudelle alalle ja aikuisena, joten mietin, että miksi minäkin en voisi. Kolmas asia joka on vielä vahvistanut ajatustani on se, että tänne kuulemma sairaanhoitajia tarvitaan, joten työnsaantimahdollisuudetkin vois olla ihan hyvät eikä palkkakaan mikään huono ole. Mutta monta mutkaa on  vielä edessä ennen ensi syksyä ja ennen kuin mahdollisesti valmistuisin jouluksi 2014 (jos oikein laskin).

Mutta tällaista mietittävää nyt. Kyllähän tuota ajatusta on tullut pyöritettyä monelta kantilta ja mietittyä hyviä ja huonoja puolia, mutta jotenkin näen itseni ehkä enemmän sairaanhoitajana mitä lähihoitajana, samoin kuin näin itseni aiemmin enemmän vähän korkeammalla kuin kokkina. Ehkä se on sitä kunnianhimoa jonka yleensä koitan piilotella ja tyytyä vain siihen mitä minulle "annetaan". Ehkä se on vihdoin nostettava näkyville ja myöntää se asia, että haluan elämältä enemmän mihin olen tyytynyt.

Parhaimpia elokuvia taisi olla Kiss Kiss Bang Bang jonka katsoin kolmesti... Se onkin kyllä leffa jota katsoessa täytyy olla hereillä, että kaikki jutut aukeaa, mutta totinen elokuva se ei silti ollut vaan itseasiassa aika hauska. Ihan positiivinen yllätys oli Kunniattomat Paskiaiset joka vuokrattiin. Aika raaka, mutta silti hyvä. Kaverin ja hänen siskon kanssa katsottiin sitten Sinkkuelämää elokuva, ihan viihdyttävä oli sekin, blu-rayna kun vielä oli niin ihan hyvin jaksoi katsoa. Myös heräteostos Tropic Thunder yllätti iloisesti, kaheli komedia pieleen menevistä sotaelokuvan kuvauksista. Lisäksi Tom Cruise tekee leffassa hieman erilaisen roolin missä hänet on tottunut näkemään ;) Uusista leffoista katsottiin Knight And Day jossa Cruise on vähän tyypillisemmässä roolissa. Ihan katsottava oli, nopeakäänteinen elokuva ja jopa hauska. Vähän vanhempi Cruisen elokuva Minority Report oli sitten ihan täyttä "upotiaa", tosin ohjaajan nimen perusteella sitä osasi jo odottaakin, vaikka onhan Spielberg tehnyt ihan todelliseen elämäänkin pohjautuvia elokuvia. Robert Downey Jr:n elokuvia tuli katsottua myös jokunen. Kiss Kiss Bang Bangin ja Tropic Thunderin lisäksi katsoin Sherlock Holmesin jälleen kerran sekä The Soloist elokuvan, joka on aiempia rauhallisempi draama, mielestäni oli hyvä. Jamie Foxx teki hyvän suorituksen näytellessään skitsofreenikkoa, siinä tuli hyvin esille hoitamattoman skitsofrenian piirteet, ajatusten sekavuus, tavaroiden kerääminen, kuuloharhat ja oman ulkonäön ymmärtäminen tai siis se ettei omaa ulkonäköä oikein ymmärrä ym. Ja lisäksi elokuvan tarina on tosi, päähenkilöt ovat oikeasti olemassa. Katsomista odottaa vielä Queens, Kovat Korttelit, joka on myöskin draama. Sen taidan katsoa huomenna. Muutama muukin leffa tuli lisäksi katsottua, mm. Avatar, mutta ei niistä sen enempää.

Huomisen jälkeen taitaakin sitten elokuvien katselu saada vähäksi aikaa jäädä kun täytyy keskittyä seuraavat parisen kuukautta työharjoitteluun ja siihen liittyviin tehtäviin. Jännittää taas ihan mahdottomasti, nyt kun menen vielä sellaiseen paikkaan jossa perushoitoa on paljon ja täytyisi jo osata vaikka mitä. Vielä kun tuntuu, että mitä viime keväänä ja aiemmin on opiskeltu on ihan unohduksissa jo. Mutta pakko yrittää. Muuten loma on mennyt ihan kivasti. Veli oli jouluna ja vietettiin se perheen kesken. Oli oikeastaan kivan rauhallista ja olihan nuita lahjojakin taas kertynyt...  Joulun jälkeen käväsin isän kanssa hänen kotonaan sukulaisia katsomassa. Nuorin sukulainen oli alle 2kk ikäinen serkun poika. Samalla näin pitkästä aikaa paria serkkuani, mummoani sekä tätiäni joka oli New Yorkista asti tullut kylään. Taas nousi ajatuksiini haave päästä käymään hänen luonaan Isossa Omenassa. Ehkä se joskus toteutuu. Tosin yksin en kyllä sinne uskalla lähteä, ehkä saan veljen kaverikseni kun mies ei kyllä sinne lähde, ei varmasti :) Täytyisi vaan saada säästettyä joku satanen rahaa kun lennotkin maksaa ihan kivasti. Google Mapsin kautta kävin jo New Yorkin katuja vilkuilemassa, se on muuten aika kätevä sivusto.

Uudeksi Vuodeksi kylään saapui "tutumpia" sukulaisia, täti miehensä kanssa. Vuosi vaihtui heidän kanssaan oikein kivasti syöden ja juoden ;) Huomenna hekin sitten lähtevät takaisin ja talo hiljenee. Toisaalta sitä jo odottaa omaa rauhaa, toisaalta on aina niin haikea olo kun porukka häipyy, kuitenkin heidän kanssa on aika paljon hauskoja hetkiä :) Mutta näin se elämä etenee. Täksi vuodeksi en tehnyt mitään lupauksia, en minä niitä saa kuitenkaan pidettyä. Yritän antaa elämän mennä omalla painollaan ja katsoa mitä eteen tulee. Ehkä vihdoin tähän pitkään jatkuneeseen epävakauteen minun elämässä löytyy tasapaino ja asiat asettuvat kohdilleen, täytyy vain lakata murehtimasta tulevaa (joka on minulle helpommin sanottu kuin tehty). Mutta aika näyttää. Nyt olen kuitenkin kiitollinen tästä rentouttavasta lomasta ja vaikka mielellään sitä jatkaisinkin koska sinne harjoitteluun lähteminen edelleen jännittää niin koitan jatkaa elämääni kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Tai olisi, mutta lovuttaminen ei ole hyvä vaihtoehto, koska sen jälkeen on helpompaa luovuttaa aina uudelleen ja uudelleen :)

No tähän päivään. Joulu tulee tänä vuonna olemaan meillä aikas  hiljainen kun siinä on niin lyhyt vapaa (kerrankin kun itsellä ois vapaata niin toisilla ei oo), mutta veli tulee kuiteskin kylään. Jouluvalmisteluja on siis pikkuhiljaa tullut tehtyä, tänään käytiin naapurikaupungissa ostamassa jo osa eväistä, eilen pakkasin lahjat ja tein lanttulaatikot. Samalla kaupunkireissulla käytin autonkin katsastuksessa. Siihen täytyikin upottaa melkoisesti rahaa ennen kuin uskalsin sen leimalle viedä, aika hyvin meni säästöt, mutta jospa se nyt taas menis jonkin aikaa ettei tarvi huoltoja miettiä. Muutenkin rahaa on näin joulun alla "palanut", mutta jospa se  tästä. Telkkarikin tuli uusittua, otettiin se tosin osarilla ettei nyt tähän vuodenvaihteeseen tullut liian isoa rahanmenoa kerralla. Taulu-tv:n hankinta oli (yllätys, yllätys) minun idea johon mieskin sitten suostui. Onhan siitä ihan kiva leffoja katsella. Mieskin on jopa nyt ehtinyt pari elokuvaa kanssani katsomaan, mukavaa pitkästä aikaa. Iron Man-leffat oli yllättävän hyvät, vaikka epäilin, että ne ei olis ollenkaan minun makuuni. Onhan ne "upotiaa", mut hienosti toteutettu ja pääosan esittäjä on ihan oma lukunsa. Itseasiassa Robert Downey Jr (joka on siis itse Iron Man) taisi olla ensimmäinen miesnäyttelijä johon teininä tykästyin. Siis enhän minä silloin ketään julkisuuden henkilöä varsinaisesti "fanittanut" kuten kavereilla oli tapana, mut RDJ oli kyllä sellainen, joka teki Ally McBealista entistäkin kiinnostavamman sarjan ;)

Robert Downey Jr Ally McBealin aikaan

Pitkän liudan kyseinen näyttelijä on ehtinyt elokuvia tehdä ja osan olen aiemmin katsonutkin. Sherlock Holmesina hän teki myös hyvän, itselleen tyypillisen suorituksen. Täytyykin melkein seuraavaksi etsiskellä käsiin RDJ:n elokuvia, Jake Gyllenhaalin ja Jude Lawin leffoja on tullut nyt jo aika monta katsottua :) Mutta, eikös hän ole aika... katsottava? ;)

No joo, minä taidan olla jo hiukan joulumielellä... Täytyneekin varmaan siirtyä tästä unten maille. Unirytmi kääntyi kyllä aika hetkessä päälleen kun loma alkoi... Vaan mitäpä se haittaa, pitää koittaa ottaa tää loma kerrankin lomana kun se kesälomakin meni miten meni. Ehkä sitä sitten taas jaksaa heinäkuuhun asti pakertaa. Eli huomenna jatkuu taas jouluvalmistelut ja ehkäpä sitä ehtis jonkun elokuvankin katsomaan...

Nyt sitä lepäämistä onkin helpompi tehdä paremmalla omallatunnolla kun mies on viikonlopun reissussa yhden kurssin takia. On tullut hyödynnettyä aika tietokoneella istuen ja katsoen Housen jaksoja... Tänään sain urakan päätökseen ja nyt oon jenkkien kanssa samassa aikataulussa... Se on vaan niin hyvä sarja, että kaikki saatavilla olevat jaksot on pakko kattoa kun sen alottaa, nyt kun netin puolesta se on ollu mahdollista. Ihan tyhmältähän se kuulostaa jumittaa jonkun tv-sarjan pariin nuin pahasti, mut se on tää syksy... Sama homma toistuu oikeastaan jo kolmantena vuonna peräkkäin, mulla on vaan pakko poistua todellisuudesta jonkun ei-todellisen pariin. En tiiä mikä siinä on, ehkä se on jotain ajatusten nollaamista, ei tarvi miettiä omia ongelmia kun keskittyy fiktioon, tai sitten se vaan on todellisuuden pakoilua. Sama se oikeastaan sille kumpaa se on, mutta toisaalta outoa kuinka mun pitää tuntea jostain tällaisestakin syyllisyyttä, joillekin on ihan luonnollista viettää viikonloppu tv:n ääressä ja ilman mitään tunnon tuskia, itseasiassa meillä kotona vietettiin loppujen lopuksi aika pitkälti illat telkkarin ääressä, tai siis vanhemmat vietti kun ei niillä koskaan oo mitään kummempia harrastuksia ollu. Loppujen lopuksi minä katsoin ennen aika vähän telkkaria tai elokuvia, joskus jotain hömppäsarjoja. Ironista siis, että ennen kuin olis ollut aikaa vaikka kuinka katsoa elokuvia ym. niin sitä ei tullut tehtyä ja nyt kun puuhaa olis muutenkin sitä viettäis aikaansa kohta ennemmin tv:n ääressä ja sitten siitä tuntee syyllisyyttä. Milloinkohan sitä oppis ottamaan elämästään kaiken irti, nauttimaan ilman turhia syyllisyyden tunteita ja olemaan siten kuinka itsestä tuntuu parhaalta.

Terapeutilla kävin jälleen viime viikolla. En tiedä mitä apua siitä taas oli, mut sainpahan taas ainakin ajatukseni sekaisin... Puhuttiin siitä kuinka minulla on tarve tehdä kaikesta suorittamista ja se heijastuu sitten parisuhteeseenkin. Se on kyllä ihan totta ja kotoahan se malli on tullut, työnarkomaani-osa-aikainen alkoholisti-isä ja itsensä perheen takia likoon pistävä äiti. Lisäksi heidän onneton ihmissuhde joka siis joku vuosi sitten vihdoin päättyi eroon, mutta loppujen lopuksi kummankaan elämänlaatu ei parantunut tippaakaan. Hankale se on keski-iässä enää oppia käsittelemään asioitaan järkevästi jos ei sitä siihenkään mennessä ole osannut tehdä... Ja sitten sitä miettii miksi itse on niin sekaisin. Jotenkin sitä tiedostamattaan elää sen opitun perimän mukaan vaikka kuinka tiedostaa siihen liittyvät ongelmat, ja se ei tee todellakaan hyvää omille ihmissuhteille... Ja äiti kehtasi vielä viikolla mainita lapsien teosta, siis ei minulle tietenkään suoraan, eihän meidän suvussa ole tapana keskustella mistään syvällisemmistä asioista, vaan miehen kautta ja sitten ohimennen mainiten. Voi kun se ymmärtäis kuinka sekavalta minun oma elämä tuntuu, eikä sitä helpota yhtään se, että viime vuodet on tuntunut enempi siltä kuin me oltais vanhempien kanssa vaihdettu rooleja... Ennen niin järkevältä tuntuneet vanhemmat muuttui eron jälkeen epävakaiksi ja vähemmän järkeviksi, koita siinä sitten olla heidän välissä. Muutenkin tuntuu että sitä on joskus jonkinlainen linkki eri sukulaisten välillä, saa puolelta toiselle kertoa toisten kuulumisia, lieneeköhän kukaan kiinnostunut kuinka minä jaksan... Vai feikkaanko minä vaan niin hyvin? Harjoittelupaikassa sain taas kehuja rauhallisuudestani, varmuudestani... Ja ei minusta kyllä aina erityisen varmalta tuntunut, jännittikin usein, mutta ei se kuulemma näkynyt päälle. Vai tuomitsenko tai arvostelenko minä vain itseäni liikaa? En luota itseeni? En todellakaan. Siinä kai se suurin ongelma on, näennäisesti olen ehkä itsevarma, mutta tunnen jotain aivan muuta. Vanhemmat ovat aina olleet samanlaisia, päällepäin rauhallisia, varmoja, mutta mitä oikeasti, sitä on tullut viimeaikoina mietittyä... Joskus tuntuu, että minun elämä vanhempien eroon asti on ollut jonkilaista valhetta, tuntuu kuin minut olis petetty. Ajattelin lapsuuteni olleen aika onnellinen, mutta onko se nyt sitä ollut. Ennen ajattelin myös, että jos on jonkin ihmisen rinnalleen valinnut, sen kanssa mennään vaikka läpi kiven ja kannon, erota ei vaikka elämä ei oliskaan niin loistavaa enää, mutta sekin ajatus kariutui sitten vanhempien eroon. Ja monia muitakin asioita minulle on viimeisen kolmen vuoden aikana valjennut suvustani. Jotenkin itse elin kuinka minulle opetettiin, murrosiässä en tehnyt mitään tyhmyyksia, en opetellut tupakoimaan en juomaan, koitin tehdä vain järkeviä ratkaisuja elämässäni, pelkäsin virheitä jotta kenenkään ei tarvitsisi hävetä minua. Ja mitä se kannatti, neljäsosa elämästä takana ja minun on vaikea nähdä tulevaisuutta valoisana, ne kaikki järkevät ratkaisut ovat säästäneet minut ehkä epäonnistumisilta, mutta myös tärkeiltä kokemuksilta. En ole oppinut tekemään virheitä joten en osaa edelleenkään ottaa riskejä joita tarvitaan, että elämä menisi eteenpäin. Opiskelen ammattiin joka on taas mitä järkevin, mutta ei oikeasti kiinnosta minua, mutta en tiedä mikä minua kiinnostaisi niin paljon että uskaltaisin ottaa riskin ja kouluttautua ammattiin josta pitäisin, mutta johon on ehkä pienellä paikkakunnalla vaikeampi työllistyä.... Jotenkin olen ehkä alitajuntaisesti aina ajatellut, että olisin joskus enemmän, enemmän kuin kokki tai lähihoitaja, ehkä opettaja tai jokin esimies. Mutta koska minun täytyy aina yrittää olla järkevä, en uskalla edes tosissani suunnitella mitään korkeampaa koulutusta, se tietäisi aika paljon sumplimista elämässä... Lopulta aina vetoan siihen, että en jaksaisi korkeamman aseman aiheuttamaa painetta, mutta onko se sitten totta, sillä teimpä mitä vaan, otan työssäni enemmän vastuuta mitä minun tarvitsisi. No, ehkä tämä vuodattaminen jo pikkuhiljaa riittää tältä erää, joka tapauksessa usein tuntuu, että olen epäonnistunut elämässäni aika hyvin, en ehkä osannut kuvitella viisi vuotta sitten opiskelevani nyt lähihoitajaksi työvoimapoliittisessa koulutuksessa viiskymppisten akkojen kanssa, asuvani edelleen vuokralla resussa talossa, ei lapsia eikä juurikaan ystäviä, rahat aina loppu ja miehen kanssa samat ongelmat kuin kahdeksan vuotta sitten... En tosin muista kuvitelleeni tulevaisuuttani koskaan, että sen suhteen en toisaalta ole menettänyt mitään, mutta jotain elämälleni pitäisi tehdä, jaksanko tehdä sitä yksin, sitä en osaa sanoa... Ja kuitenkin elämäni voisi olla kaikin puolin huonompaakin, minulla on mies, harrastus, yksi hyvä ystävä, kivoja sukulaisia, pärjätään rahallisesti jotenkin ja katto pään päällä. Mutta se ei ehkä riitä tässä yhteiskunnassa onnellisuuden määritelmään...

Levähtää en siis pahemmin ole kesän aikana ehtinyt, tai kyllähän minä lepäsin, vaan voimat on silti ihan loppu. Ensimmäinen kouluviikko oli kyllä aika tuskainen kun väsytti niin mahdottomasti, hyvä että hereillä pysyin. Varmasti jäi paljon tunneilta mieleen... Nyt on enää ensi viikko ja sitten harjotteluun. Pari tehtävää pitäsi koittaa tämän vapaan (4pv) aikana tehdä ja ens viikonloppuna melkein aloitella näyttösuunnitelmaa. Lisäksi harrastuksen myötä olis kans suunniteltavaa ja puuhattavaa rutkasti. Seuraava etappi on syyskuun loppu, silloin pitäsi olla harjottelu ja näyttö onnellisesti takanapäin ja harrastuksen puolestakin hommat vähempänä.

Sitten vielä vastustaa ihan huolella tuon toisen auton kanssa. Siihen tehtiin kesällä jo yli tonnin remontti ja nyt se on taas rikki... Yhtä kallis remontti tulossa, mutta nyt on vielä ongelmana, että missä sen saa kuntoon... Jossain pitäis eka purkaa, sitten osa lähettää kaupunkiin huoltoon ja lopuksi taas kasata. Koko hommaan menee helposti 2viikkoa, eikä kyllä oo tietoa mistä me ne rahat hommataan... Miehellä alkoi taas rakennushommat, joten se tarvis myös auton töissä kulkemiseen, tuolla kun ei voi oikein nyt ajaa. Lisäksi sillä toki ottaa päähän, kun viikon päästä alkaa karhunmetsästys, mitä se on koko kesän odottanut, ja nyt auto on paskana ja siihen menee kaikki ylimääränen raha... Tai ei meillä kyllä yleensä näytä olevan sitä ylimäärästä rahaa. Toiseenkin autoon pitäsi syksyn päälle tehdä jarruihin remonttia.... Että aika toivoton olo tällä hetkellä.

Minä ehdin jo mummoakin taas pehmittää tämän tilan myynnin suhteen, koitin puhua että ei meillä nyt niin huono tilanne oo töiden suhteen yms. Ei se kyllä kieltänytkään ettei möisi, ens vuonna kai tulee se 10v papan kuolemasta, joten ei vissiin menis niin paljon veroa, sitä se odottaa. Mut en minä kyllä taas tällä hetkellä tiedä, millä me mitään taloa maksettais, tähän pitäs tehdä nii isot remontitkin. Ottaahan ihmiset riskejä ja paljonhan nykyään lainalla ostellaan kaikenlaista, mut ei kyllä kovin hyvältä näytä tää meidän tilanne. Mistä me edes lainaa saadaan kun toisen tili on tyhjä melkeen heti tilipäivän jälkeen, eikä mullakaan oo nyt säästöön mitään jääny. No, ehkä kaikki jonain päivänä selviää... Lottovoittoa odotellessa...

Ja mitään positiivista en nyt jaksa keksiä.

Kävin tässä pari viikkoa sitten siellä psykiatrisen sairaanhoitajankin luona keskustelemassa, siis minne terveystarkastuksessa minut "määrättiin" käymään. Hän päätteli aika pian, että kaiken ongelmieni taustalla on se yksi asia, joka vaikuttaa parisuhteeseen, itsetuntoon ja oikeastaan vähän kaikkeen. Niimpä minun pitäis ottaa taas itteäni niskasta kiinni ja hoitaa asia eteenpäin, jos minä en onnistu niin hän sitten sen tekee. Lisäksi sain seuraavan ajan elokuulle. Toisaalta hyvä, että jatkan koulua, sillä sieltä on vähän helpompi olla pois tai järkätä aikoja itseopiskelupäiville jos joutuu vaikka taas Oulussa kulkemaan. Jospa ehtisin saada päätäni kuntoon tämän tulevan vuoden aikana...

Juhannuskin meni miehen siskon perheen kanssa. Täytyy myöntää, että olin ehkä hieman turhan väsynyt kevään ja alkukesän kiireen takia, enkä siis kovin kummoista seuraa, mutta ihan kivaa oli :) Juhannusaattona sää suosi ja ulkona pystyi grillailemaan myöhälle, ainut vaan, että kutsumattomia vieraita oli hieman liikaa, ötököitä siis... Viikonloppuna tuleekin sitten veli kesäloman viettoon, viikko sen jälkeen lisää sukulaisia ja itse pääsen kolmen viikon päästä kesäloman viettoon pariksi viikoksi, että jospa tämä tästä. Ja vieläkin ollaan hengissä :)

Raha kyllä tulisi työn myötä tarpeeseen, vaikka ei tämän koulutuksen aikaan sinänsä ihan onneton kuukausitulo ole, niin kyllä nykyjään tuntuu, ettei se mihinkään riitä. Ensimmäisen kahden viikon jälkeen saa jo miettiä, että mitä kestää enää ostaa että pärjää kuukauden loppuun. Kait ne on vaan liian kalliit harrastukset. Eilen kävin ostoksilla ja suunnittelin taloon jotain pientä uudistusta, mutta kahden huoneen sijaan uudistus taitaa jäädä yhteen, jos en sitten lotossa voita tänä iltana... Maaliin uppoaa varmaan jo useampi kymppi eilen ostettujen tyynynpäällisten ja verhojen lisäksi, mutta pakko saada uusi väri huoneen seinille, on alkanut jo inhottaa se yli 10v vanha kulunut väri, kolme vuotta sitä on jo katseltukin. Päiväpeitteet ja mattokin pitäis uusia. Aika on kyllä kulunut äkkiä, kolme vuotta on jo tässä asuttu, eikä vieläkään olla saatu taloa nimiimme, lainaa olis jo melkoisesti tässä ajassa lyhennetty. En tiedä olisko tänä syksynä sitten niin hyvä tuuri, että molemmilla olis vakipaikat töissä ja saatais laina. Tosin eipä se pelkästään siitä lainasta ole kiinni, vaan siitä onko edes mahdollisuutta ostaa tietystä henkilöstä riippuen... Mutta ei nyt mennä asioiden edelle vaan täytyy koittaa elää päivä kerrallaan... Nyt lähden sen maalin katseluun...